Minä tukehdun. Välillä minusta tuntuu todella onnelliselta, hetkittäin haluaisin vain hävitä pois, ettei tarvitsisi miettiä, voinko sittenkään olla elämääni sen ihmisen kanssa, jota todella rakastan. Koska ilman häntä minä katoan pois, minulta loppuvat syyt jaksaa, niin naiivilta kuin se kuulostaakin. Olemme suhteemme aikana olleet melkein puoli vuotta kestäneen ajanjakson erossa toisistamme näkemättä kertaakaan sinä aikana; minä nälkiinnytin itseni melkein hengiltä sinä aikana, elin jatkuvasti rauhottavien vaikutuksen alaisena ja annoin satuttaa itseäni. Vaikka kuvittelen, että kestäisinkin yksin, ei se niin menisi. Ei ole kenenkään vika, että olen antanut itseni kiintyä liikaa. Aikaisemmin olin tarkka siitä, etten päästänyt ketään liian lähelle, ettei näin kävisi. Kun sitten päästin suojaukseni läpi jonkun, minusta ei enää olekaan kulkemaan yksin päättäväisenä pää pystyssä illasta toiseen tietäen, että joku aina haluaa minut, ainakin yhdeksi yöksi. En minä enää halua olla kenenkään yhtä yötä, minä tahdon olla loppuelämäni saman ihmisen kanssa. Välillä se tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta. Me suhtaudumme päihteisiin niin eri tavalla ja meidän tavoitteet ovat eri galakseilta. Ensimmäinen asia ahdistaa minua eniten. Olen päättänyt sulkea silmät ja korvat, strutsin lailla työntää pään hiekkaan, koska tähän asiaan ei ole ratkaisua, joka tekisi kummatkin onnelliseksi.
Mieheni on ihminen, joka ei osaa olla yksin. Jatkuvasti hän on kavereidensa kanssa kaljalla tai muuten vain hengaamassa, ettei tarvitsisi olla kotona ilman mitään tekemistä. Tekemistäkin keksii, jos oikeasti haluaa tehdä jotain. Jollain amerikkalaispsykologilla oli hieno teoria siitä, miksi tietty ihmistyyppi välttelee aikuisiässään yksinoloa. Se liittyi jotenkin lapsuuden kokemuksiin (mikä psykologiassa ei liittyisi?) ja hauraaseen uskoon omiin ihmissuhdetaitoihin, esim. jos on kokenut lapsuudessa ulkopuolelle jättämistä tai vastaavaa, aikuisiässä pakenee tilanteita, joissa tarvitsisi olla ihan yksin. En tiedä, onko kyse siitä vai jostain muusta eikä sillä ole niin väliäkään.
Olen todella väsynyt, itkettää jatkuvasti. En vain haluaisi päättää mitään, jopa se ahdistaa, että pitäisi tietää, mitä haluan huomenna tehdä. Tahdon vain jäädä peiton alle, paeta Peter Panin kanssa Mikä-mikä-maailmaan, jossa kaikki on mahdollista. On niin hassua, että vuosien jälkeenkin minulle tärkeintä on kuulla kerran päivässä, että hän rakastaa minua.
sunnuntai, 19. elokuu 2007
Bury me alive.
sunnuntai, 12. elokuu 2007
I can't sleep so I take a breath and hide behind my bravest mask.
Minulla ei ole oikeastaan ketään, kelle puhua siitä kaaoksesta, joka kaatuu päälleni lumivyöryn tavoin. Kulunut vuorokausi ja pari aiempaa kuukautta ovat romahduttaneet maailmani perustuksiltaan, saaneet silmänympäryksen ohuen ihon kirvelemään kyynelistä ja valtavan raskaan möykyn muuttamaan syvälle minuun.
Olen seurustellut pari vuotta saman miehen kanssa, välillä hetkellisesti eroten ja jälleen palaten uudelleen. Suunnitelmissa on ollut yhteinen koti jo pitkään, olen vähitellen valmistellut asiaa, koska minulle tuollainen muutos ei ole niin yksinkertainen kaikesta rakkaudestani huolimatta. Kesän mittaan olen raahannut pieniä tavaroitani hänen luokseen, olemme yhdessä sisustaneet ja ostanut kaikkea pientä muka tarpeellista. Välillä pienet säröt ovat tulleet väliimme ja olemme pohtineet, kannattaako jatkaa. Vaikka viimeisin päätös on ollut myönteinen, minua pelottaa edelleen, että hän on epävarma siitä, mitä hän haluaa.
Alkukesästä mieheni muutti Helsinkiin ja en tiedä, jotenkin hullaantui siitä, että voi tehdä ihan mitä vain. Hän kai kokee jotenkin menettäneensä nuoruutensa asuessaan syrjässä ilman suurempaa kaveriporukkaa. Sitä hän on koko kesän ottanut takaisin moninkerroin. Myös hänen aiempi kiinnostuksensa huumausaineita kohtaan muuttui pelottavaksi. Olen yrittänyt jaksaa ja kestää ymmärtäen, että hänen täytyy kokeilla rajojaan ja uhmata auktoriteettejä tavallaan, mutta olen todella lopussa ymmärtämiseni kanssa. Välillä tuntuu, että hänen päihteistä samalla tavoin kiinnostuneet ystävänsä, joiden päätoiminen tehtävä on hengaaminen, ovat ajaneet tärkeysjärjestyksessä minusta ohi enkä koe sitä oikeaksi. Enkä oikeastaan ymmärrä muutenkaan rentoutumista, joka vaatii mielen sekoittamisen - tapahtui se sitten alkoholin holtittomalla käytöllä tai jollain muulla. On merkki ongelmasta, jos elimistön oma kemiallinen kaaos ei riitä. Minä olen paennut joskus sekoittamalla päätäni ja tiedän, kuinka väärä reitti se on mihinkään. En tahdo tuomita, arvostella tai muutakaan: minä tahdon vain mieheni takaisin, sen ihmisen, joka vilpittömästi välitti minusta, jonka sanaan pystyi luottamaan ja joka uskoi unelmiinsa. Hänen romahduksensa romahduttaa myös minut.
Eilinen pelästytti minut, tapasin eilen hänestä haamun, joka oli aivan lopussa, mutta ei ymmärtänyt silti hellittää. Olisin tahtonut pitää häntä lähelläni ja nukahtaa hänen kanssaan sohvalle vaikeaan asentoon. Silittää hiuksia ja suudella kaiken pahan pois meidän väliltämme, niin, että asiat olisivat taas yksinkertaisempia ja vähemmän kemiallisia. Minä kuolen katsellessani, kuinka hän tekee pahaa itselleen. Hänellä on tällä hetkellä melko tiukkaa kaikin puolin, en tiedä, onko se syy vai seuraus siitä, että viaton hauskapito ei voi jatkua ikuisesti, mutta haluaisin tehdä kaikkeni auttaakseni häntä siinä. En vain oman taloudellisen tilanteeni puolesta pysty siihen. Tahtoisin nähdä meidät vahvoina seisomassa jaloillamme yhdessä, kipeän onnellisina siitä, että meillä on toisemme. Taidan vain pettyä haaveisiini, koska onnelliset loput ovat myyty loppuun jo ajat sitten.
Minä rakastan niin, että se tuntuu jatkuvasti veitsen viiltoina syvällä ihossani. Ja minä tahdon vain olla onnellinen, rakastettu ja välitetty.
Olen seurustellut pari vuotta saman miehen kanssa, välillä hetkellisesti eroten ja jälleen palaten uudelleen. Suunnitelmissa on ollut yhteinen koti jo pitkään, olen vähitellen valmistellut asiaa, koska minulle tuollainen muutos ei ole niin yksinkertainen kaikesta rakkaudestani huolimatta. Kesän mittaan olen raahannut pieniä tavaroitani hänen luokseen, olemme yhdessä sisustaneet ja ostanut kaikkea pientä muka tarpeellista. Välillä pienet säröt ovat tulleet väliimme ja olemme pohtineet, kannattaako jatkaa. Vaikka viimeisin päätös on ollut myönteinen, minua pelottaa edelleen, että hän on epävarma siitä, mitä hän haluaa.
Alkukesästä mieheni muutti Helsinkiin ja en tiedä, jotenkin hullaantui siitä, että voi tehdä ihan mitä vain. Hän kai kokee jotenkin menettäneensä nuoruutensa asuessaan syrjässä ilman suurempaa kaveriporukkaa. Sitä hän on koko kesän ottanut takaisin moninkerroin. Myös hänen aiempi kiinnostuksensa huumausaineita kohtaan muuttui pelottavaksi. Olen yrittänyt jaksaa ja kestää ymmärtäen, että hänen täytyy kokeilla rajojaan ja uhmata auktoriteettejä tavallaan, mutta olen todella lopussa ymmärtämiseni kanssa. Välillä tuntuu, että hänen päihteistä samalla tavoin kiinnostuneet ystävänsä, joiden päätoiminen tehtävä on hengaaminen, ovat ajaneet tärkeysjärjestyksessä minusta ohi enkä koe sitä oikeaksi. Enkä oikeastaan ymmärrä muutenkaan rentoutumista, joka vaatii mielen sekoittamisen - tapahtui se sitten alkoholin holtittomalla käytöllä tai jollain muulla. On merkki ongelmasta, jos elimistön oma kemiallinen kaaos ei riitä. Minä olen paennut joskus sekoittamalla päätäni ja tiedän, kuinka väärä reitti se on mihinkään. En tahdo tuomita, arvostella tai muutakaan: minä tahdon vain mieheni takaisin, sen ihmisen, joka vilpittömästi välitti minusta, jonka sanaan pystyi luottamaan ja joka uskoi unelmiinsa. Hänen romahduksensa romahduttaa myös minut.
Eilinen pelästytti minut, tapasin eilen hänestä haamun, joka oli aivan lopussa, mutta ei ymmärtänyt silti hellittää. Olisin tahtonut pitää häntä lähelläni ja nukahtaa hänen kanssaan sohvalle vaikeaan asentoon. Silittää hiuksia ja suudella kaiken pahan pois meidän väliltämme, niin, että asiat olisivat taas yksinkertaisempia ja vähemmän kemiallisia. Minä kuolen katsellessani, kuinka hän tekee pahaa itselleen. Hänellä on tällä hetkellä melko tiukkaa kaikin puolin, en tiedä, onko se syy vai seuraus siitä, että viaton hauskapito ei voi jatkua ikuisesti, mutta haluaisin tehdä kaikkeni auttaakseni häntä siinä. En vain oman taloudellisen tilanteeni puolesta pysty siihen. Tahtoisin nähdä meidät vahvoina seisomassa jaloillamme yhdessä, kipeän onnellisina siitä, että meillä on toisemme. Taidan vain pettyä haaveisiini, koska onnelliset loput ovat myyty loppuun jo ajat sitten.
Minä rakastan niin, että se tuntuu jatkuvasti veitsen viiltoina syvällä ihossani. Ja minä tahdon vain olla onnellinen, rakastettu ja välitetty.
