Minä tukehdun. Välillä minusta tuntuu todella onnelliselta, hetkittäin haluaisin vain hävitä pois, ettei tarvitsisi miettiä, voinko sittenkään olla elämääni sen ihmisen kanssa, jota todella rakastan. Koska ilman häntä minä katoan pois, minulta loppuvat syyt jaksaa, niin naiivilta kuin se kuulostaakin. Olemme suhteemme aikana olleet melkein puoli vuotta kestäneen ajanjakson erossa toisistamme näkemättä kertaakaan sinä aikana; minä nälkiinnytin itseni melkein hengiltä sinä aikana, elin jatkuvasti rauhottavien vaikutuksen alaisena ja annoin satuttaa itseäni. Vaikka kuvittelen, että kestäisinkin yksin, ei se niin menisi. Ei ole kenenkään vika, että olen antanut itseni kiintyä liikaa. Aikaisemmin olin tarkka siitä, etten päästänyt ketään liian lähelle, ettei näin kävisi. Kun sitten päästin suojaukseni läpi jonkun, minusta ei enää olekaan kulkemaan yksin päättäväisenä pää pystyssä illasta toiseen tietäen, että joku aina haluaa minut, ainakin yhdeksi yöksi. En minä enää halua olla kenenkään yhtä yötä, minä tahdon olla loppuelämäni saman ihmisen kanssa. Välillä se tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta. Me suhtaudumme päihteisiin niin eri tavalla ja meidän tavoitteet ovat eri galakseilta. Ensimmäinen asia ahdistaa minua eniten. Olen päättänyt sulkea silmät ja korvat, strutsin lailla työntää pään hiekkaan, koska tähän asiaan ei ole ratkaisua, joka tekisi kummatkin onnelliseksi.

Mieheni on ihminen, joka ei osaa olla yksin. Jatkuvasti hän on kavereidensa kanssa kaljalla tai muuten vain hengaamassa, ettei tarvitsisi olla kotona ilman mitään tekemistä. Tekemistäkin keksii, jos oikeasti haluaa tehdä jotain. Jollain amerikkalaispsykologilla oli hieno teoria siitä, miksi tietty ihmistyyppi välttelee aikuisiässään yksinoloa. Se liittyi jotenkin lapsuuden kokemuksiin (mikä psykologiassa ei liittyisi?) ja hauraaseen uskoon omiin ihmissuhdetaitoihin, esim. jos on kokenut lapsuudessa ulkopuolelle jättämistä tai vastaavaa, aikuisiässä pakenee tilanteita, joissa tarvitsisi olla ihan yksin. En tiedä, onko kyse siitä vai jostain muusta eikä sillä ole niin väliäkään.

Olen todella väsynyt, itkettää jatkuvasti. En vain haluaisi päättää mitään, jopa se ahdistaa, että pitäisi tietää, mitä haluan huomenna tehdä. Tahdon vain jäädä peiton alle, paeta Peter Panin kanssa Mikä-mikä-maailmaan, jossa kaikki on mahdollista. On niin hassua, että vuosien jälkeenkin minulle tärkeintä on kuulla kerran päivässä, että hän rakastaa minua.