Minulla ei ole oikeastaan ketään, kelle puhua siitä kaaoksesta, joka kaatuu päälleni lumivyöryn tavoin. Kulunut vuorokausi ja pari aiempaa kuukautta ovat romahduttaneet maailmani perustuksiltaan, saaneet silmänympäryksen ohuen ihon kirvelemään kyynelistä ja valtavan raskaan möykyn muuttamaan syvälle minuun.

Olen seurustellut pari vuotta saman miehen kanssa, välillä hetkellisesti eroten ja jälleen palaten uudelleen. Suunnitelmissa on ollut yhteinen koti jo pitkään, olen vähitellen valmistellut asiaa, koska minulle tuollainen muutos ei ole niin yksinkertainen kaikesta rakkaudestani huolimatta. Kesän mittaan olen raahannut pieniä tavaroitani hänen luokseen, olemme yhdessä sisustaneet ja ostanut kaikkea pientä muka tarpeellista. Välillä pienet säröt ovat tulleet väliimme ja olemme pohtineet, kannattaako jatkaa. Vaikka viimeisin päätös on ollut myönteinen, minua pelottaa edelleen, että hän on epävarma siitä, mitä hän haluaa.

Alkukesästä mieheni muutti Helsinkiin ja en tiedä, jotenkin hullaantui siitä, että voi tehdä ihan mitä vain. Hän kai kokee jotenkin menettäneensä nuoruutensa asuessaan syrjässä ilman suurempaa kaveriporukkaa. Sitä hän on koko kesän ottanut takaisin moninkerroin. Myös hänen aiempi kiinnostuksensa huumausaineita kohtaan muuttui pelottavaksi. Olen yrittänyt jaksaa ja kestää ymmärtäen, että hänen täytyy kokeilla rajojaan ja uhmata auktoriteettejä tavallaan, mutta olen todella lopussa ymmärtämiseni kanssa. Välillä tuntuu, että hänen päihteistä samalla tavoin kiinnostuneet ystävänsä, joiden päätoiminen tehtävä on hengaaminen, ovat ajaneet tärkeysjärjestyksessä minusta ohi enkä koe sitä oikeaksi. Enkä oikeastaan ymmärrä muutenkaan rentoutumista, joka vaatii mielen sekoittamisen - tapahtui se sitten alkoholin holtittomalla käytöllä tai jollain muulla. On merkki ongelmasta, jos elimistön oma kemiallinen kaaos ei riitä. Minä olen paennut joskus sekoittamalla päätäni ja tiedän, kuinka väärä reitti se on mihinkään. En tahdo tuomita, arvostella tai muutakaan: minä tahdon vain mieheni takaisin, sen ihmisen, joka vilpittömästi välitti minusta, jonka sanaan pystyi luottamaan ja joka uskoi unelmiinsa. Hänen romahduksensa romahduttaa myös minut.

Eilinen pelästytti minut, tapasin eilen hänestä haamun, joka oli aivan lopussa, mutta ei ymmärtänyt silti hellittää. Olisin tahtonut pitää häntä lähelläni ja nukahtaa hänen kanssaan sohvalle vaikeaan asentoon. Silittää hiuksia ja suudella kaiken pahan pois meidän väliltämme, niin, että asiat olisivat taas yksinkertaisempia ja vähemmän kemiallisia. Minä kuolen katsellessani, kuinka hän tekee pahaa itselleen. Hänellä on tällä hetkellä melko tiukkaa kaikin puolin, en tiedä, onko se syy vai seuraus siitä, että viaton hauskapito ei voi jatkua ikuisesti, mutta haluaisin tehdä kaikkeni auttaakseni häntä siinä. En vain oman taloudellisen tilanteeni puolesta pysty siihen. Tahtoisin nähdä meidät vahvoina seisomassa jaloillamme yhdessä, kipeän onnellisina siitä, että meillä on toisemme. Taidan vain pettyä haaveisiini, koska onnelliset loput ovat myyty loppuun jo ajat sitten.

Minä rakastan niin, että se tuntuu jatkuvasti veitsen viiltoina syvällä ihossani. Ja minä tahdon vain olla onnellinen, rakastettu ja välitetty.